Hammasteknikon tehtäviä sotasairaalan leukavammaisten osastolla vuosina 1941 - 1944

Sotasairaala SS 30

Aluksi muutama sana siitä, mitä hammasteknikon titteli vaikutti minun sotaani. Minulle, niin kuin muillekin, tuli käsky saapua ylimääräiseen palvelukseen. Tykkimiehen koulutus alkoi Toijalassa tykistön koulutuskeskuksessa. Alussa harjoiteltiin Toijalan kansakoulun pihalla, mutta sitä ei kestänyt kauan. Talvisota päättyi, ja vanhat kotiutettiin. Niin lähtivät myös sairastuvan sanitäärit.

Vääpeli huomasi papereistaan, että löytyy yksi hammasteknikko. Hän tuli ulos harjoituskentälle, huusi nimeni ja komensi toimistoon, jossa sitten varmensi nimeni ja siviiliammattini. Kuului komennus: “Sinä olet tästä lähtien sairastuvan vanhin lääkintämies.“ Ei siinä kysytty osaako mies hoitaa homman. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lyödä luut yhteen ja marssia sairastuvalle. Se oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä erillisessä piharakennuksessa. Vanhat olivat talon yläkerrassa juhlineet koko yön kotiutusta. Eräs heistä tuli alas vieläkin juhlineen oloisena ja antoi lääkekirstun avaimen. Tämän jälkeen he heittivät reput selkään ja hei vaan. Niin he olivat poissa. Ei mitään neuvoa tai sanottavaa. Kyllä tuntui oudolta. Olipa armeijassa kummallista. Minusta tehtiin lääkintämies noin vain.

Ihmettelin tilannetta ja katselin olisiko missään ohjetta siitä, mitä täällä pitäisi tehdä. Lääkekirstusta löysin pienen opasvihkosen. Luin sen ja katselin, mitä lääkeitä kirstussa mahtoi olla.

Niin sanottu vastaanottohuone oli pieni. Vieressä oli isompi huone. Siellä oli kahdeksan sänkyä, joissa jokaisessa oli potilas. Kunnanlääkäri kävi antamassa ohjeet, kuinka potilaita hoidetaan. Minulla on vieläkin tallella lehtinen, jossa on lääkärin määräämät lääkkeet potilaille. Lääkärillä oli oma yksityinen vastaanottonsa Toijalassa, sairastuvalla häntä ei paljon nähty.

Aamulla sitten marssi sisään kaksikymmentä nuortamiestä yläruumis paljaana rokotukseen. Ruisku, sprii ja rokotusaine esiin ja tehtävää hoitamaan. Rivissä alkoi paria poikaa heikottaa ja he kaatuivat pitkin lattiaa. Toiset pojat auttoivat ja niin saatiin tehtävä hoidettua. Näin alkoi lääkintämies Gunnar Koskisen ura armeijassa.

Tätä kesti jonkun aikaa. Sitten tämä koulutuskeskus lopetettiin. Eri siirtojen kautta jouduin Helsingin Yliopiston Hammasklinikalle. Siellä oli meitä hammasteknikkoja neljä samalla komennuksella. Teimme varuskunnalle hammastöitä. Vuonna 1941 jatkosodan sytyttyä alkoi uusi jako armeijassa. Meillekin tuli kutsu Sairaanhoitajaopistoon Tukholmankadulle, jossa piti saada jonkinlaista opetusta tai ainakin tietoa siitä, mitä joutuisimme tekemään. Tähän tilaisuuteen saapui myös muutamia hammaslääkäreitä. Hekin odottivat, että joku saapuisi kertomaan tulevasta työstämme. Hiukan uumoiltiin, että itse professori Faltin olisi tulossa. Ketään ei kuitenkaan ilmestynyt. Professori Faltinin oli varmaan tarkoitus tullakin, mutta hänellä oli kiire järjestää sodan sytyttyä uutta sairaanhoitoa armeijassa sekä leukavammaisille sairaalat, joten hän ei ehtinyt tulla meitä opastamaan. Faltin tiesi, että leukavammaishoito tarvitsisi myös hammasteknikoita. Siksi meidätkin oli kutsuttu mukaan. Vahinko, että hänen ohjeensa jäivät saamatta.

Saimme kuitenkin osoitteemme. Minä jouduin lähtemään Jyväskylän lähellä olevaan Kinkomaan sairaalaan, jossa toimi sotasairaala 30. Tänne oli sijoitettu suuri leukavammaisten osasto. Päällikkölääkärinä tällä osastolla oli plastiikkakirurgi Atso Soivio. Hän oli toiminut professori Faltinin viimeisenä apulaislääkärinä.

Tähän hieman professori Richard Faltinista. Hän syntyi Helsingissä 1867 ja kuoli 1952. Valmistui filosofian maisteriksi 1890 ja lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1896. SPR:n opintomatkalla Kreikan ja Turkin sodassa 1897. Hän toimi SPR:n ambulanssin ylilääkärinä Mantsuriassa 1904 - 1905 ja Suomen ambulanssissa kolme vuotta Venäjällä 1914 - 1917. Hän oli SPR:n lääkintätoiminnan johtaja Suomen vapaussodassa 1918. Toimi SPR:n invalidisairaalan leukaosaston johtajana Suomen jatkosodassa 1941 - 1944. Kriisiaikojen välillä hän toimi Helsingin Kirurgisessa sairaalassa.

Ensimmäisessä maailmansodassa 1914 - 1917 Faltin johti kolmen vuoden ajan Venäjällä Suomen ambulanssia, jolla oli hyvä maine siellä. Sitä käytiin paljon katsomassa ja Faltinia pyydettiin esitelmöimään työtavoistaan ja etenkin leukavammaisten hoidosta. Faltinin suuresta osaamisesta johtuen monet Venäjän sotasairaalat lähettivät leukavammaisia potilaitaan Suomen ambulanssille.

Suomen ambulanssi oli todella työllistetty, kun leukavammaisia potilaita saattoi olla yhtä aikaa kolmekin sataa. Faltin joutui joskus leikkaamaan jopa 19 potilasta päivässä.

Faltin oli hyvin kielitaitoinen ja hänellä oli laaja kirjeenvaihto ympäri Eurooppaa. Hän keskusteli kolleegojensa kanssa kirjeitse erilaisista hoitomenetelmistä. Muunmuassa ranskalaisen kollegan kanssa ihonsiirrossa käytettävästä ns. makkarasysteemistä jonka tarkoituksena on saada verenkierto ihonsiirron kohteeseen.

Näitä “makkarapotilaita“ oli Kinkomaalla paljon ja kaikki näin suoritetut ihonsiirrot onnistuivat erittäin hyvin. Samoin onnistuvat luunsiirrot tri. Soivion tekeminä prof. Faltinin oppien mukaan tehtyinä.

Murskaantuneen alaleuan hoito

Alaleuan jäljellä oleviin hampaisiin tehtiin kiskotus hammas hampaalta. Tähän kiskoon tehtiin usein taivutukset ylöspäin eli ns. “vinolevy“, joka ohjasi alaleukaa kosketukseen yläleuan hampaistoon. Kiskoon juotettiin vielä pienet langanpätkät joka hampaan kohdalle alaspäin. Taivutettu kisko sidottiin lujasti alahampaisiin metallilangalla. Kiinnityslanka pujotettiin hampaiden välistä ja kierrettiin lujasti kiinni hampaisiin. Jos jokin murtuneen leuan osa oli vielä tämän sidonnan ulkopuolella irtonaisena ja liikkuvana niin, ettei sitä saatu sidotuksi tähän laitteeseen oli se hoidettava ulkopuolisesti. Tähän tarvittiin kipsilakki, johon kiinnitettiin noin 3 mm:n galvanoidusta langasta kierretyt ulokkeet ulkopuolista vetoa varten. Tähän ulokkeeseen sidottiin sitten koukku, jonka kärki työnnettiin alaleuanluun sisäpuolelle alhaalta ylöspäin. Posken puolelta kierrettiin koukussa oleva neula posken läpi tiukasti luuhun kiinni. Näin tämä irrallinen luukappale oli hallinnassa. Kipsilakin ulokkeen ja koukun ulkopuolisen osan välille laitettiin sopiva kuminauhaveto. Kiskot suussa ylä- ja alaleuassa sidottiin yhteen, jotta saataisiin syntymään jonkinlainen artikulaatio ja irrallinen osa vedettiin paikoilleen.

Näitä koukkuja oli tri. Soiviolla Kinkomaalle tullessaan vain kaksi mukanaan. Lisäksi hänellä oli palanen paksua ruostumatonta peltiä. Tämän pellin hän antoi minulle ja sanoi: Teepäs tästä tällaisia koukkuja. Oli se aikamoinen haaste.

Onneksi sairaalassa oli lämmityskeskus, jonka yhteydessä oli suuri verstas. Sainhan minä siitä paksusta pellistä irti palasen, joka jo vähän muistutti mallia. Viilaamalla ja hiomalla sain siitä hyvinkin hyvän näköisen. Porasin ja jengasin pari reikää sekä kiilloitin sen. Niin koukku oli valmis ja saman näköinen kuin mallikin. Tein näitä koukkuja kymmenen kappaletta.

Alaleuan luun rikkoutuminen on hyvin monimutkainen asia. Jokainen tapaus on suunniteltava erikseen. Siihen vaikuttaa jäännöshampaiden määrä, murtumisen suuruus, kuinka luunpalat ovat sidottavissa ja se puuttuuko luuta. Luun puuttuminen aiheuttaa luunsiirron. Rintakehän luu sopii hyvin. Siitä katkaistaan sopivan kokoinen pala ja muotoillaan kuten kuvasta näkyy paikalleen. Luutuminen tapahtuu lyhyessä ajassa.

Kuvassa numero 6. näkyy molempien kirurgien menetelmä. Prof. Faltin poraa reiän läpi alaleuan luun ja pujottaa sen läpi metallista tai muusta materiaalista valmistetun langan josta lähtee veto kipsilakin ulokkeeseen. Tri Soivio käytti suunnittelemiaan ruostumattomasta teräksestä valmistettuja metallikoukkuja, joiden kärkiosa pujotettiin alaleuanluun sisäpuolelle ja jotka puristettiin kiinni ruuvilla posken läpi. Kun suussa oli useampi irrallinen osa käytettiin useampaa koukkua joista lähti sopiva kuminauhaveto kipsilakkiin. Joillakin potilailla saattoi olla kolmekin koukkua yhtäaikaa vedossa.

Kipsilakki oli tärkeä tukipiste. Siihen oli kiinnitetty jouset eli ulokkeet koukkuja varten aaltomainen lanka tamponikoria varten ja se toimi tukipisteenä Ellenberginlaitetta varten.

Kipsilakki valmistettiin siten että ensin pään ympäri laitettiin kerros sideharsoa ja pumpulia. Tämän päälle kiedottiin kipsinen sideharso useampaan kertaan pään ympäri. Sitten istutettiin kipsin sisään tulevat osat ja päälle taas lisää kipsinauhaa niin että saatiin eri laitteet hyvin tukevasti kiinni kipsiin.

Niin sanottu Tigerstedtin kori oli aaltomaisesti pykälöity lanka kipsilakissa ja laitteen suuhun tulevan osan ulkoinen puoli samoin pykälöity. Suun sisäpuolella varsinainen kori oli sovitettu kitalakeen sopivaksi tamponia varten, joka painaa haavoittunutta osaa. Ulkopuolelta paine sovitettiin sopivaksi kumilankavedolla. Ellenberginlaite oli jäykkä, vanneraudasta valmistettu ja ruuveilla jäykäksi kiristetty, paikoiltaan liikkumaton. Tämä oli parempi kuin Tigerstedtin laite.

Ruokailu niissä tapauksissa kun ala- ja yläleuka sidotaan yhteen on vaikeaa. Ruoka oli nokkakannussa ohuena liemenä. Tämä vaihe ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen.

Kasvoihin haavoittuminen on ulkonäön vuoksi arka paikka mutta nämä potilaat eivät siitä paljoa näyttäneet kärsivän. Jotkut potilaat kyllä surivat. Eräällä potilaalla oli kuva taskussaan haavoittumista edeltävältä ajalta, ja sitä hän näytti ihmisille. Hänen masennustilansa kyllä hidasti paranemista. Osaston muiden potilaiden mieliala oli kyllä oikein hyvä.

Kun potilaat olivat parantuneet siihen tilaan, että puuttuvien hampaiden korvaaminen tekohampailla tuli kysymukseen, aloitettiin proteesien valmistus.

Sotilaslääketieteen museo

Noin pari vuotta sitten näin televisiossa puhuttavan plastiikkakirurgiasta. Silloin haastateltiin plastiikkakirurgian ylilääkäriä. Häneltä kysyttiin: “ Eikö sota tuonut mitään tähän plastiikkakirurgiaan?“ Tämä ylilääkäri sivuutti koko sota-asian vain sanomalla jotain epäselvää. Hän oli sitä ikäluokkaa joka oli syntynyt sodan jälkeen. Kuitenkin ihmettelin tapausta ja ajatus jäi vaivaamaan.

Mietin ja soitin sitten Tilkkaan. Sain osastonhoitajan puhelimeen ja kysyin häneltä olisiko heillä mitään leukavammaisten laitteita tai tietoa sota-ajan leukavammaisista. Hän vastasi, ettei heillä ole mitään leukakirurgiaan kuuluvaa olemassa ja se vähä mitä on ollut on lähetetty Lahteen Sotilaslääketieteen museoon. Hän pyysi minua soittamaan sinne. Niin teinkin ja sain puhelimeen museon nykyisen hoitajan yliluutnantti Urpo Lampisen. Tein hänelle samat kysymykset. Hän ajatteli vähän aikaa ja kertoi sitten, ettei museolla ole kuin jokin Faltinin kuva.

Kerroin hänelle mitä minulla oli ja mistä olin ne saanut. Hän oli ihmeissään, mutta halusi että museon korkeampi johto saisi kuulla tämän asian ja pyysi minua soittamaan kontra-amiraali Esko Helskeelle. Niin teinkin ja hän oli erittäin kiinnostunut ja oli heti sitä mieltä, että tämä leukavammaisten hoitomenetelmien esittely kuuluu museolle. Hän pyysi minua toimittamaan aineiston museoon.

Aloin heti laittaa näitä Kinkomaalla käytettyjä laitteita näyttelykuntoon. Ne olivat olleet jo viisikymmentä vuotta pahvilaatikossa ja moneen kertaan roskiin menossa.

Tein silikonijäljennöksen leukaluusta. Valamalla tähän kovakipsiä sain hyviä leukaluita havaintovälineiksi erilaisiin tapauksiin. Hankin myös mallinuken päitä ja rekonstruoin näihin haavoittuneen potilaan tapauksen. Laitoin kipsilakin niihin, ulokkeet, koukut ynnä muut. Kiinnitin paspartouhun käytössä olleet kiskot, pelotit sekä muita näytteille tulevia esineitä. Kaikista näistä kertyi hyvä kokoelma. Ne kuljetettiin museolle ja ehtivät hyvissä ajoin museon avajaisiin.

Minulla on vanhoja Suomen Hammaslääkäriseuran julkaisuja eri vuosilta ja niissä on paljon artikkeleita erilaisten sotavammojen hoitomenetelmistä. Ruotsin hammaslääketieteellisen laitoksen esimies G Y Hildebrandt kirjoitti kaksiosaisen tutkielman Kinkomaan 53:sta potilaasta. Tutkielma sisälsi myös kuvat joka potilaasta neljässä eri hoitovaiheessa. Näistä kaikista on valokopiot museossa. Olen jättänyt museolle myös kopiot Kinkomaalla tehdyistä sairaskertomuksista.